Käyttäjätunnus

Salasana


» 3T LAKISEURANTA
Pysy mukana lain muutoksissa!
» REKISTERÖIDY ja tilaa viikottainen uutiskirje!
» 3T KOULUTTAJALISENSSI Lisävirtaa turvallisuuskoulutukseen!



Faktaa ja ajatuksia -työturvallisuusblogi

Mitä isät ja äidit edellä

24.09.2010 - Sinipetra Paatola
Jokainen meistä tietää, miltä kiusaaminen näyttää. Moni myös tietää, miltä se tuntuu. Ajatukset lentävät takaisin koulun pihaan. Olenko se minä, joka seison yksin luistelukentän laidassa toisen tumpun peukalolla nenänpieltä sivellen ja silmät kiiltäen? Muutama kyynel on jo jäätynyt silmäripsiin. Liikunnanopettaja tulee paikalle ja puhaltaa pilliin. Kaikki riviin. Minulla on huono olo. Oksettaa. Opettaja katsoo arvioiden hartiat kyyryssä seisovaa lasta ja pohtii, yritänkö vain lintsata. Lopulta pääsen käymään terveydenhoitajalla. Mutta minä en mene sinne. Minä lähden kotiin.

Mikään ei ole muuttunut yli kymmenessä vuodessa. Kouluissa esiintyy yhä kiusaamista. Kiusatut lapset osaavat yhä valehdella, että he ovat kipeitä. Eikä se ole valehtelua. Pahoinvointi on aitoa, mutta se ei johdu koulun keittiön ruuasta. Pahoinvointi tulee jostain paljon syvemmältä. Se on kipua, joka lamauttaa. Se on pahoinvointia, jota ei voida hoitaa lääkkeillä.

Koulukiusaamisesta puhutaan paljon, mutta keinot sen kitkemiseksi ovat vähissä. Tai ehkä me emme vain halua katsoa ongelman juuriin. Kiusaamista esiintyy yrityksistämme huolimatta. Mistä lapset oppivat kiusaamisen? Vastaus löytyy lähempää kuin uskallamme ajatellakaan.

Miten tuttu onkaan se paksu ilmapiiri, joka joskus roikkuu työpaikan kahvihuoneen yllä? Miksi yhden työtoverin ympärillä tuntuu aina leijuvan synkkä ja luotaantyöntävä pilvi? Miksi tämän ihmisen käytävällä kohdatessaan tekee mieli painautua seinää vasten ja olla tuntematta sitä kammottavaa ilmavirtausta, joka häntä tuntuu alituisesti seuraavan? On kuin tuo epätoivon aalto olisi tarttuvaa. Siltä haluaa suojautua kaikin keinoin, jotta aurinko ei lakkaisi paistamasta omaan työhuoneeseen. Mutta se lakkaa joka tapauksessa. Työpaikkakiusaaminen ei ole ongelma, jolta voimme sulkea silmämme tai jota voimme paeta oman työhuoneemme suojiin. Hitaasti, mutta varmasti kiusaaminen pimentää koko työpaikan ilmapiirin. Ennen kuin huomaammekaan, seisomme jälleen koulun pihalla suolaiselta maistuva villatumppu rohtunutta nenänpieltä sivellen.

Miten helppoa onkaan työpaikan ilmapiirikyselyssä anonyyminä rastittaa kohta, jossa kysytään työpaikan ilmapiiristä. Huono. Näistä vastauksista ulkopuoliset asiantuntijat kokoavat kaavion, joka on synkkää katseltavaa. Kovaäänisimmät takarivissä nauravat tuloksille. Pentti se on tainnut taas vitsiä heittää. Hiljaisimmat eturivissä punastuvat. Keskivaiheilla istuvat katselevat noloina varpaitaan. Me emme tarvitse ulkopuolisia tahoja kertomaan itsellemme, että työpaikalla on huono ilmapiiri. Me tiedämme sen. Me tiedämme sen eturivissä, koska olemme uhreja. Tiedämme sen keskivaiheilla, koska katselemme sitä sivusta. Ja aivan varmasti tiedämme sen takarivissä. Se on meidän valtamme ilmentymä.

Miksi Milla ei koskaan tule lounaalle samaan aikaan muiden kanssa? Miksi Elina hiipii naistenhuoneeseen kuin varkain ja pakenee paikalta, jos ovea raottaessaan kuulee sisältä keskustelua? Minkä vuoksi Jani on jälleen sairaslomalla? Tuotantolinjalla on hiljaista. Sami kuuntelee radiota korvalapuilla ja yrittää olla huomaamatta neljän miehen ryhmää hiukan kauempana. Sanna tekee toimistossa tiedotetta. Se on tylsä, mutta kertoo kaiken oleellisen. Sanna ei vain enää jaksa yrittää. Innovaatioita ei enää synny. Tuotto laskee. Yrityksen maine ja kasvu alkavat laskea kuten ihmisten mielialat. Tähän tautiin ei ole lääkettä. Sen me olemme oppineet jo koulussa. Kiusaaminen on likainen ja synkkä salaisuus, jota peitellään kaikin keinoin. Ja jolta suojaudutaan viimeiseen asti. Alkoholin rohkaisemana joku uskaltaa ottaa asian puheeksi työpaikan pikkujouluissa. Kaikkia hävettää. Juorurinkeihin syntyy heti uusi puheenaihe.

Me tunnemme työturvallisuuslain. Me tiedämme, mitä siihen on kirjoitettu epäasiallisesta käytöksestä. Teoriassa me osaamme toimia oikein, mutta käytännössä me olemme yhtä avuttomia ja eksyneitä kuin ollessamme koulun pihalla. Aikuisillakin on villatumput ja ne kostuvat kyynelistä yhtä varmasti kuin lapsenkin käsissä. Meidän on helppoa katsoa muita ja todeta mitä he tekevät väärin. Mutta me emme halua avata sitä yhtä tiukkaan lukittua ja huolella piilotettua ovea työpaikallamme sillä pelkäämme sitä, mitä voimme sen takaa vapauttaa.

Kukaan ei halua olla töissä paikassa, jossa on huono ilmapiiri. Useimmat meistä ovat jo lapsena oppineet, että pitää olla kiltti. Ei saa valittaa. Kiltti tyttö hymyilee. Kun me kohtaamme kiusaamista, me emme osaa toimia. Miksi tuo toinen ei ole kiltti, me kysymme. Sen jälkeen me nolostumme, menemme hämillemme. Kiusaaja osaa riisua uhrinsa aseista ja vaimentaa sivustaseuraajat. Kiusaaminen on vallankäyttöä, jonka säännöt ovat epäreilut. Vaikka me tunnemme lain hyvin, me emme osaa puolustaa itseämme.

Kiusaamisesta on ensimmäisenä ilmoitettava kiusaajalle itselleen. On tehtävä selväksi se, että hän ei käyttäydy asiallisesti. Tämä kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kuinka moni uskaltaa tehdä tämän? Kuinka moni meistä, ensin odotettuaan muutaman kuukauden kiusaamisen loppumista, uskaltaa katsoa kiusaajaa silmiin ja pyytää häntä lopettamaan. Sillä me odotamme. Ensimmäisen lamaantumisen jälkeen me odotamme ja toivomme, että kiusaaja ymmärtää lopettaa. Ja kun me tajuamme, että kiusaaja ei lopeta, me lannistumme. Meidät on lyöty. Miten kiusaaja onnistuu aina löytämään uhrikseen sen, joka ei tee vastarintaa? Vastaus on helppo: Kaikki eivät edes huomaa niitä muutamia ontuvia kiusausyrityksiä, jotka heihin ovat kohdistuneet. Loppujen lopuksi kiusaamiseen tarvitaan aina enemmän kuin yksi osapuoli.

Seuraava vaihe on kertoa asiasta esimiehelle. Miksi sekin on niin vaikeaa? Jälleen koulun pihalta opittu vanha tapa nostaa sarvensa järkeä vastaan. Kantelupukki. Voiko olla alhaisempaa otusta kuin se, joka menee kielimään leikkikentän pikku naljauksesta opettajalle? Näin monet meistä ajattelevat, vaikka eivät sitä myönnäkään. Sama ajattelumalli siirtyy työelämään. Esimiehelle ”kantelu” nähdään tappiona, epäonnistumisena työyhteisön pelisääntöjen noudattamisessa. Kiusaamisesta kertominen nolottaa. Tuntuu siltä, että esimies arvostelee katseellaan ja arvioi jokaista sanaasi. Valehteletko sinä? Onko käytöksesi ylireagointia?

- Sinipetra

Kirjoittaja on Turvallisuusuutiset.fi toimittaja



kiusaamiseta 01.04.2011, 19:05

VALITETTAVASTI KIUSAAJA ON ETEVÄ LÖYTÄMÄÄN HEIKOIMMAT YKSILÖT TYÖYHTEISÖSTÄ,ITSELLÄ KÄVI ETTÄ ESIMIES ALKOI KIUSAAMAAN MUITA TOIMIHENKILÖITÄ JA TUOTANNONIHMISIÄ.TUNTUU ETTÄ ESIMIEHETKÄÄN EIVÄTI ITSE YMMÄRRÄ TILANTEITA MIKÄ ON KIUSAAMISTA JA MIKÄ ON PALAUTETTA.TÄSSÄ TAPAUKSESSA ESIMIES SAI KAKSI VAROITUSTA JA SAI VIELÄ PITÄÄ TYÖPAIKANSA.OLIN AINUT TYÖNTEKIJÄ JOKA USKALSI NOUSTA ESIMIESTÄÄN VASTAAN LIEKKÖ IHMISET PELKÄÄ TYÖPAIKKANSA PUOLESTA KUN EIVÄT USKALLA SANOA ETTÄ ESIMIESKIN VOI OLLA KIUSAAJA.

SEPPÄ


Bookmark and Share

© EcoOnline Oy Ilmoita virhe tai anna palautetta. Työturvallisuus, työterveys ja työhyvinvointi
info@turvallisuusuutiset.fi | 046 712 1133 | Tekniikantie 14, 02150 Espoo | www.ecoonline.fi